Susan Heikkinen yhdistää reportaasissaan Minä, haapio (Suomen Kuvalehti, 6.2.2009) hienosti journalistisen ja taiteellisen kerronnan. Heikkinen kuvaa tunnelmallisesti puisen veneen syntyä vanhan kansakoulun luokassa ja rinnastaa veneen valmistumisen ihmisen syntymään.

”Kun veistäjäni syntyi, hän tuli vedestä ilmaan. Mutta minä synnyn ilmasta veteen. — Kohtu, jossa kasvoin kahdeksan kaaren kantajaksi, oli entisessä kyläkoulussa. Sen suuren luokan lautaisella lattialla olin rakentunut rauhassa syyskuusta asti, napanuoranani katosta roikkuva paineilmatyökalujen syöttöletku.”

Mukaansa tempaavalla kerronnalla Heikkinen onnistuu syöttämään lukijan tajuntaan – ihan varkain – paljon teknistä tietoa puuveneen tekemisestä. Juuri nämä tylsinä pidetyt tiedot toimittajilla on yleensä tapana laittaa pois tieltä faktalaatikkoon. Heikkisen ei tyydy tähän helppoon ratkaisuun.

Lisäksi jutun ansioksi lukeutuu se, että haapion näkökulmasta etenevää syntytarinaa ei ole vedetty orjallisesti koko reportaasin läpi. Sen sijaan kerronta katkeaa välillä tavalliseen journalistiseen tekstiin. Ja humps – kohta ollaan taas veneen kyydissä.

”Kyljillä terävien kirkkaiden lauttojen helinä, tamminen kokkapuuni kuin aukile ihmislapsen päälaella, köliraudatta vielä, paljaana pistoille. Sateenkaaret hyisellä vedenpinnalla, pellavaöljyä, ilon värit, hymyn hetki.

Vuotoja?

’Ei tipan tippaa’, sanoo Janne ylpeänä.”