Hannu Olkinuora ja Risto Lindstedt
Toimittajien on vaikea kirjoittaa toisistaan. Journalistisesta sisäpiiristä syntyneet jutut muistuttavat usein joko kissa ja hiiri -leikkiä tai yhteisestä saunaillasta kirjoitettua muistiota.
Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Hannu Olkinuorasta vaikuttaa olevan erityisen vaikea kirjoittaa.
Olkinuoran ”rento” (HBL 16.8.2008) ja ”hurmaava” olemus sekä ”pitkä toimituksellinen karriääri” (HS 19.8.2008) ovat tehneet toisiin toimittajiin niin suuren vaikutuksen, ettei hänestä oikein pystytä kirjoittamaan neutraalisti ja turhia pokkuroimatta.
Helsingin Sanomat pitää Hannu Olkinuoraa miehenä, jonka erinomainen ammattitaito on saanut Hufvudstadsbladetin pettämään omansa ja valitsemaan itselleen suomenkielisen päätoimittajan (HS 16.8.2008). HBL itse taas pelkäsi vain, että se olisi liian pieni lehti tälle miehelle. Keskustelutaidoiltaan HBL pitää Olkinuoraa parempana kuin itseään ruotsalaisia (HBL 16.8.2008).
Ylivoimaisen ennätyksen Olkinuoran edessä kiemurtelemisessa tekee kuitenkin Suomen Kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt kirjoittamassaan jutussa Hannu Olkinuora (SK 19.9.2008).
Risto Lindstedtin kirjoittama henkilökuva on eriskummallinen sekoitus Hannu Olkinuoran elämäntarinaa ja Lindstedtin itsensä kipuilua omanarvontuntonsa kanssa. ”Tässä kohtaa tekee mieli pyytää, että hän lakkaisi tuijottamasta.”
Lindstedt lienee kokenut Olkinuoran tapaamisen niin vaikeaksi, että ainoaksi mahdollisuudeksi on jäänyt kirjoittaa kahden toimittajan henkinen taisto eräänlaiseksi koreografiaksi. Siinä Lindstedtin haastattelusiirrot ”Pöydällä pyörivän kysymyksen sytytyslanka palaa jo: miten hänestä on voinut tulla niin fiksu, että mies ponnahtaa aina esiin, kun jossain ollaan kusessa?” sekä Olkinuoran torjunnat ”’Sattumalta tietenkin’, Hannu sanoo ja nipistää sytytyslangan sammuksiin. Päivän kovin kysymys jää suutariksi.” vuorottelevat epätasaisin voimasuhtein ”Hitto, senhän piti olla briljeerausta ja tyköytymistä tavoittelevan haastattelijan repliikki”.
Risto Lindstedtin jutun ongelmat ovat muutenkin moninaiset. Kieli on huolimatonta – vai monestiko olet törmännyt Suomen Kuvalehdessä hitotteluun tai märkiin uniin? – ja turhan helsinkiläistä: mikä on pusaaja, entä ketä Taka-Töölön Nuotio-Veikot?
Lisäksi Lindstedt verhoaa tarinansa luotaantyöntäväksi sisäpiirileikiksi. Jo jutun ensimmäinen virke pudottaa lukijan pois rattailta: ”Tampereella kun pyörähdetään, sattuu vielä niin, että on Amos Anderssonin 130-vuotissyntymäpäivä.”
Tekstin edetessä kirjoittaja viittaa Olkinuoran elämän varrella sattuneisiin tapahtumiin ikään kuin niiden tunteminen kuuluisi jokamiehen arkitietoon. Miksi Olkinuora oli niin ”yksin” Ruotsissa? Kuka petti hänet Alpressissa ja miten?
Sivun ylälaitaan nostetussa sitaatissa Lindstedt (tai taittaja) sortuu populismiin. Sitaatti sanoo: ”Nyt tiedän, missä valta asuu.” Sitaatin vastine tekstissä kuuluu seuraavasti: ”Hannu sanoo – puhuttaessa pääomien erilaisesta sielunelämästä – miten hänelle on tärkeää suomenruotsalainen pääoman riittävän intiimi piiri. ’Tiedän nyt, missä valta asuu. Päinvastaisia kokemuksiakin on.’” Pitäisikö nämä arvoitukselliset lauseet ymmärtää niin, että Olkinuora pitää tärkeänä, että pääoma, siis raha, säilyy riittävän pienellä, suomenruotsalaisella eliitillä? Tuskin. Jos taas Olkinuora puhuu Hbl:n vallanpitäjistä, se olisi toki ollut syytä mainita jutussakin.
Kaiken kaikkiaan tämä henkilökuva on ainakin yhtä paljon Risto Lindstedtin matka hänen omaan ammattitaitoonsa ja arvoonsa kuin Hannu Olkinuoran elämään. Kahden toimittajan astuessa yhdelle journalistiselle reviirille on syntynyt edellä kuvatun kaltainen kaksintaisto. Tässä taistossa jutun lukija on unohtunut. Toimittajan toisesta toimittajasta kirjoittama juttu ei suinkaan ole tarkoitettu tavalliselle lukijalle, vaan toisille toimittajille, jotka seuraavat mielenkiinnolla, miten kollegojen taistossa käy. Tällaiselle sisäpiirijournalismille valtamedian lehti ei ole oikea foorumi. Sisäpiirijutut jätettäköön saunailtoihin.
Kun Risto Lindstedt nyt kuitenkin tahtoi sisäpiirijutun kirjoittaa, olisi hän voinut onnistua siinä paremmin harjoittamalla joko terveellistä nöyryyttä tai riittävää itseironiaa. Ehkä koko jutun olisi pelastanut seuraavanlainen loppuvirke: Hävisin. Eihän se ole vakavaa?
Matleena herätti ajatuksia
Olen suurin piirtein samaa mieltä Matleenan kanssa Lindstetin tavasta kirjoitttaa. Hänen sanataiteensa ja kikkailunsa kielellä ei kerro osaamisesta. Se on eräs narsismin muoto, jolla ei ole mitään tekemistä laadukkaan journalismin kanssa.
Ylisummaan joskus tuntuu siltä, että toimittajat kirjoittavat usein toisilleen ja erikoistoimittajat joskus varsin suppeankin osa-alueensa ammattilaisille, lukijan jäädessän rannalle ruikuttumaan kuin kalamiehen koira.
Itsekritiikkiä tarvittaisiin aikaisempaa enemmän ja kriittisiä huomautuksia olisi syytä ottaa opiksi aikaisempaa enemmän, sillä niitähän ei perinteisesti journalistien piirissä siedetä lainkaan.
Eihän oppi ojaan kaada – eihän ?
Tähän kysymykseen liittyy ehkä laajemminkin se, miten henkilöjuttuja kirjoitetaan (muistakin kuin toimittajakollegoista). Itseäni nyppii erityisesti naistenlehtien, mutta usein myös viikkolehtien, erikoisaikakauslehtien ym. tapa kirjoittaa henkilöjutut yltiöpositiivisesti: lukijan eteen leväytetään haastatellun henkilön nuorekas/energinen/miehekäs/henkistynyt/tarmokas olemus, kaunis/persoonallinen/harmoninen/valoisa koti, suloiset piltit, onnellinen tai tapahtumarikas elämä.
Toki henkilöhaastattelut formaattina vaativat luottamuksellista suhdetta haastateltavaan, mutta mihin asti haastateltavan kehuskelu oikein pitää viedä – onko ylenmääräinen maalailu todella tarpeen, jotta haastattelu ja juttu kiinnostavasta (?) ihmisestä todella saadaan tehtyä? Eikö henkilöjutuissa ole sijaa kriittiselle otteelle tai jopa erimielisyydelle? Usein toimittaja vielä lisäilee joukkoon runsaasti omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan haastattelutilanteesta, miksi?
Liian usein henkilöjuttujen lukemisesta tulee tyhjä olo. Odottaa kiinnostavaa juttua mielenkiintoisesta ihmisestä, mutta saa lähinnä mielikuvan haastattelutilanteesta, miten toimittaja on vieraillut haastatellun luona, millainen fiilis keskustelusta toimittajalle on syntynyt ja miten toimittajan ja haastateltavan välillä on vallinnut sielujen sympatia ja syvä yhteisymmärrys.
Ei minua lukijana niin se toimittaja – tai haastattelutilanne – kiinnosta, vaan moniulotteinen, kiinnostava, ristiriitainenkin persoona, joka on henkilöhaastattelun väärti.
Jonkun naistenlehden toimittaja sanoi erässä jutussaan, että toimittaja kuvailee henkilön olemusta, jos haastatteluaikaa on vähän.
Valitettavasti ovat yleistyneet sellaiset juttutyypit, joissa toimittaja kommentoi asiaa, josta kirjoittaa, testaa jotakin tms. En sitten tiedä, keille sellaiset tekstit on suunnattu. Kai toimittajat vain yrittävät päästä lähemmäs lukijaa, vaikka vaikutus on usein päinvastainen.
Todella ajatuksia herättävä kirjoitus. En ole lukenut Risto Lindstedtin juttua, mutta siitä saa varsin huvittavan kuvan. Olisiko hän todella kirjoittanut koko jutun vain kollegojaan ajatellen? Voi myös olla, että hän on vain yrittänyt liikaa kirjoittaessaan kokeneesta journalistista, kun hän on samalla tiedostanut, että juttu herättänee erityistä kiinnostusta omasssa ammattikunnassa. Siksi trendikkäät henkilöhaastatteluopit (tyyliin: “haastattelu on myös matka toimittajan sisimpään” ja “havainnoi ympäristöäsi” tai “luo narratiiveja”) ovat vieneet hieman harhapoluille; nyt on havainnoitu kahvipöytää ja oman mielikuvituksen liikkeitä, mutta itse haastateltavan olemus, tunnetilta, ilmeet yms. ovat jääneet taka-alalle.
Voi tietysti myös olla että miehet ovat hyviä kavereita keskenään, jolloin henkilöjutun kirjoittaminen lukijalle ymmärrettävään muotoon voi ilmeisesti tuottaa ongelmia.
Tämä on juuri sitä oikeaa! Journalistinen sisäpiiri tarvitsee kritiikkiä, koskapa on juuri se taho, joka yleensä kritisoi muita sisäpiirejä. Tätä juttua en ole lukenut, mutta muuten kyllä valtakunnan “laatulehdissä” näkyy silloin tällöin tiettyä omahyväistä toimittajuuteen uppoutumista. Onhan se hieno ammatti, mutta ennen kaikkea asiakaspalvelua kuitenkin…
Kiitos aiheen jatkokehittelystä, hyvät kommentoijat. Jäin itse pitkäksi aikaa miettimään sitä, mikä olisi toimittajalle sopiva tapa “havannoida ympäristöä” ja kertoa omista vaikutelmistaan. Ei sitä voine noin vain kokonaan hylätä, koska toimittaja on kuitenkin ainoa linkki lukijan luota haastateltavan luo.
Tulin siihen tulokseen, että toimittajan pitää pystyä erottamaan omista havainnoistaan ne, joilla voisi olla merkitystä lukijalle. Ja jättämään kirjoittamatta ne, jolla on merkitystä vain hänelle itselleen.
Luin Hesarista keskiviikkona haastattelun, jossa toimittaja Terhi Hautamäki oli onnistunut kirjaamaan minuakin kiinnostavan havainnon:
“Millainen ihminen on tasavallan presidentin uusi kansliapäällikkö Päivi Kairamo-Hella?
Ensivaikutelman mukaan ainakin siisti. Tapaamisen alussa hän pahoittelee sotkua, koska hän on juuri muuttamassa Presidentinlinnassa uuteen työhuoneeseensa, entisen kansliapäällikön Jarvmo Viinasen huoneeseen. Sotku paljastuu yhdeksi lattialla lojuvaksi muuttolaatikoksi.” (HS 4.3.2009)
Huomio sai minut naurahtamaan: tunnen tämän ihmistyypin, jonka sotkukin on siistimpää kuin oma päivittäinen olotilani. Tämä toimittajan tekemä sotkuhuomio kertoi minulle vähintään saman verran uudesta kansliapäälliköstä kuin koko loppujuttu. Niin että huomion arvoisia huomioita on olemassa, vai mitä.