When films go to war, common people are under fire
The propaganda war between Russia and The Baltic states has recently entered Finland. On Monday, 20th of April the ‘Pro-Karelia’ activist group has organized a screening of recent Latvian documentary “The Soviet Story” in Tampere. This movie is a part of an important and controversial debate, in which Finns are now involved.
The debate evolves around WWII and the following occupation of Baltic States and has a general fault – it is coloured in black and white. In this discourse history is struggle between good an evil, and the question debated then is who is on which side of the divide. To arrive at a conclusion, speculations are made on who is the greater murderer.
Communism is as evil as Nazism. This is the central idea of the “The Soviet Story”. The movie claims to make a historical discovery – in the first stages of Hitler regime, Stalin was a close ally of the führer. Because of the horrible nature of both ideologies and the cooperation between the great powers, Soviet Union was as bad as the Third Reich, the film says. Even worse, because it lasted longer.
A valid point, isn’t it? Voicing this point is healthy for our understanding of history. But the movie has serious problems and it represents a debate, which is lead on a wrong level.
Despite its claims and ideas being important, “The Soviet Story” does not contribute to a better understanding of history.
The narrator seems to be the person, whose deep and frightening voice one might hear in the trailers to Hollywood blockbusters. Combine this with a cinematic style of a classic Holocaust documentary: piles of dead naked bodies, stories of Soviet soldiers` atrocities told by fragile old ladies, who can’t hold their tears. When I went to Jewish school in Riga, I saw a lot of movies of this kind. With means of emotional violence they make the viewer suffer great pain and experience hatred. In the presence of such strong emotions, there is no space for paying attention to details: one sees offenders as absolute evil and those fighting them – as inevitably pure and righteous. And this contributes to “black-and-white” understanding of history.
“The Soviet Story” voices out the official position of the Baltic States, who’s important foreign affairs aim has long been to tell the world the story of these oppressed nations. Last month, Russia has responded with a documentary named “The Baltics: a Story of One ‘Occupation’”, where economic and cultural development of Estonia, Latvia and Lithuania during the Soviet Union times is emphasized. The same production company previously has introduced its documentary “Nazism in the Baltic taste” on Latvia’s right-wing activists.
There is nothing wrong with bringing up your interpretation of past events. And I do think, that Latvians must explain what had happened to them in those 50 years of lies about “happy family of soviet nations”. But the discussion on who killed more children and raped more women is fruitless.
Nations want to be proud of their histories and it is very complicated and painful to talk about recent past. This is why the debate should be open to anyone and the initiative of Pro-Karelia to show “The Soviet Story” is most welcome.
However, we should get to the next level of the conversation. Current debate produces continuous flow of mutual offences and does not bring us any closer to the answer to a question that should be in the core of discussion – how to make better life of people whose lives continue to be influenced by most horrible events of the 20th century. Today minorities of the Baltic States still experience discrimination because by many nationalist parties they are seen as an inconvenient heritage of the occupation and a potential security threat.
To change things, we must not look into the history of glorified nations fighting forces of darkness, but into histories of people.
Dokumenttielokuvien sodassa tulilinjalla ovat tavalliset ihmiset
Venäjän ja Baltian maiden välinen propangandasota on nyt levinnyt Suomeen. Maanantaina huhtikuun 20. päivänä Pro Karelia -ryhmä järjesti uuden latvialaisen The Soviet Story -dokumenttielokuvan esityksen Tampereella. Elokuva liittyy tärkeään ja kuumana käyvään väittelyyn, jossa suomalaiset ovat nyt mukana.
Kiista koskee toista maailmansotaa ja Baltian maiden miehitystä, ja sitä vaivaa yleisesti mustavalkoisuus. Siinä historia nähdään hyvän ja pahan välisenä taisteluna, ja väittely koskee sitä, kummalla puolella kukakin oli. Vastausta haetaan spekuloimalla, kumpi oli kauheampi murhaaja.
Kommunismi on yhtä paha kuin natsismi. Tämä on The Soviet Story -elokuvan keskeinen idea. Elokuva väittää tekevänsä historiallisen paljastuksen – Hitlerin hallinnon alkuaikoina Stalin oli führerin läheinen liittolainen. Molempien ideologioiden kauheuden ja suurvaltojen yhteistyön vuoksi Neuvostoliitto oli yhtä paha kuin Kolmas valtakunta, elokuva sanoo. Pahempikin, koska se kesti kauemmin.
Pätevä väite, eikö vain? Sen esiin tuominen on terveellistä historian ymmärtämisen kannalta. Elokuvassa on kuitenkin vakavia ongelmia ja se edustaa väittelyä, jota käydään väärällä tasolla. Vaikka elokuvan väitteet ja ideat ovat tärkeitä, The Soviet Story ei edistä historian parempaa ymmärtämistä.
Kertojaääni vaikuttaa olevan se tyyppi, jonka matalan, pelottavan äänen voi kuulla vaikkapa Hollywood-elokuvien trailereissa. Ääni yhdistyy The Soviet Storyssa klassisen holokaust-elokuvan tyyliin: pinoittain alastomia ruumiita ja itkevien vanhojen naisten kertomia tarinoita neuvostosotilaiden julmuuksista. Kun kävin Riian juutalaista koulua, näin paljon tällaisia elokuvia. Emotionaalisen väkivallan keinoin ne saavat katsojan kokemaan tuskaa ja vihaa. Sellaisten tunteiden vallitessa yksityiskohtiin puuttumiselle ei jää tilaa. Katsoja näkee hyökkääjät absoluuttisesti pahoina, ja heidän vastustajistaan tulee väistämättömästi puhtaita ja oikeamielisiä. Tämä edistää mustavalkoista historian tulkintaa.
The Soviet Story ilmaisee Baltian maiden virallisen kannan. Niiden ulkopolitiikan yhtenä tavoitteenaon ollut kertoa maailmalle Baltian sorrettujen kansojen tarina. Viime kuussa Venäjä vastasi dokumenttielokuvalla The Baltics: a Story of One “Occupation”, joka korostaa Viron, Latvian ja Liettuan talouden ja kulttuurin kehittymistä neuvostoaikana. Sama tuotantoyhtiö julkaisi aiemmin Latvian oikeistolaisista aktivisteista kertovan dokumenttielokuvan Nazism in the Baltic Taste.
Omien historiannäkemystensä esiintuomisessa ei ole mitään vikaa. Minusta Latvialaisten onkin syytä selittää, mitä heille tapahtui niiden 50 vuoden aikana, kun elettiin “neuvostokansojen iloisen perheen” valheessa. Mutta on hedelmätöntä keskustella siitä, kuka tappoi enemmän lapsia ja raiskasi enemmän naisia.
Kansat haluavat olla ylpeitä historioistaan, ja lähihistoriasta puhuminen on monimutkaista ja tuskallista. Siksi keskustelun pitää olla avointa, ja ProKarelian aloite esittää The Soviet Story on tervetullut. Nyt keskustelussa pitäisi kuitenkin siirtyä seuraavalle tasolle. Nykydebatti tuottaa jatkuvaa vastavuoroisten loukkausten virtaa, eikä auta vastaamaan kysymykseen, jonka pitäisi olla keskustelun ytimessä: kuinka parantaa niiden ihmisten elämää, joiden elämään 1900-luvun kauheimmat tapahtumat edelleen vaikuttavat. Nykyään Baltian maiden vähemmistöt kokevat syrjintää, koska monet kansallismieliset puolueet näkevät heidät neuvostomiehityksen hankalana perintönä ja mahdollisena turvallisuusuhkana.
Muuttaaksemme asioita meidän ei pidä lukea pimeyden voimia vastaan taistelleiden kunniakkaiden kansojen historiaa, vaan ihmisten historiaa.
Olga Dragilevan tekstin käänsi Markus Kuokkanen
What we always have to keep in mind, is that the dominating discourse in Baltic states still is the discourse of “liberation from the opressors”. The entire history, and especially last 150 years, is seen as a never-ending fight for freedom, that asks for extreme measures. The societies are very mobilized, in certain way it can be compared to an ideological mobilization, practiced by Italian Fascists and German Nazis; in the center of contemporary Baltic ideology is the mobilization against outer enemy – first these were German (in Latvia and Estonia) or Polish (in Lithuania) landlords, than – Bolsheviks and Weimar Germans, than – both Soviets and Nazis, and soon, perhaps, we would witness a rise of anti-Western rhetorics, that is very popular among conservative circles of the Baltic States.
On other hand, the same, if not higher level of mobilization, we see also in Russian society, that is also permanently looking for an enemy to confront. On of the main reasons is that in case the degree of mobiluization will be lowered, than current elites will have to think of such unpleasant un unusual for them things as economics or social issues. The elites that for 20 years were quite successfull in speaking, and fantastically unsuccessfull in doing, don’t want to lose their monopoly on power; the traditional antidemocratism and paranoia of Eastern European nations is one of powers, that helps these elites to rule even after 20 years of failure, because in any discussion the two-thousand-years-old slogans “Hannibal ante portas” and “Carthago delenda est” become the final and crucial arguments.
Puolalainen kirjailija Witold Gombrowicz totesi Puolan “vapauttamisesta” seuraavaa:
“Sodan päättyminen ei tuonut puolalaisille vapautta. Täällä murheiden Keski-Euroopassa yötä seurasi toinen yö, Hitlerin pyövelit vaihtuivat Stalinin pyöveleihin. Hetkenä, jona jalot henget tervehtivät Pariisin kahviloissa riemukkaasti ‘Puolan kansan vapauttamista feodalismin ikeestä’, Puolassajo sytytetty savuke vain siirtyi kädestä toiseen ja sillä poltettiin edelleenkin ihmisen ihoa.”
Pohjimmiltaan syy siihen miksi Suomessakin mm. äärivasemmisto ja heidän nuoremmat ihailijansa ovat asettuneet Soviet Storyn tapaista dokumenttia vastaan johtuu siitä pitkästä historiasta joka syntyi kun luotiin harha siitä, että kaikki natsi-Saksan kukistamiseen osallistuneet voimat olivat ns. hyviä.
Natalia Lebedeva,(historioitsija, Yleisen historian Instituutti, RAS, Moskova) totesi Soviet Story-dokumenttifilmissä erittäin terävästi:
“Jos hallinto on rikollinen, niin sitten se toimii rikollisesti kaikilla alueilla, mukaanlukien ulkopolitiikka.”
Samaisessa filmissä haastateltu professori Boris Sokolov kiteytti asian toteamalla:
“Kukaan ei halua myöntää että hänen esivanhempansa olivat täysiä rikollisia”
Länsimaiden vasemmistolaisten intellektuellin on Sokolovia lainatakseni lähes yhtä vaikea myöntää että he hurahtivat vuosikymmeniksi (monet koko loppuelämänsä ajaksi) samaan illuusioon. Oli suorastaan mahdotonta myöntää sitä, että kaikki toivo, usko ja luottamus oli laitettu sen järjestelmän päälle, joka oli luonteeltaan rikollinen.
———————————————————-
Boris Sokolov,professor, Moscow State Social University:
“Nobody wants to admit that one’s ancestors were simple criminals.”
George Watson,literary historian, Cambridge University:
“Marx and Engels called Basks, Bretons, and Serbs – ‘racial trash’, ‘Voelkerabfall.”
Pierre Rigoulot,historian, Institut d’histoire Sociale, Paris:
“French Communist party say today that they were resistant well before June 1941, when Soviet Union was attacked. In fact, they were in fight with marshal Peten’s government more than the German.”
Natalia Lebedeva,historian, Institute of General History, RAS, Moscow:
” If a regime is criminal, then it acts criminally in all areas, including foreign affairs.”
If I understand you correctly, Matias, you say that those who oppose “The Soviet Story” assume that Soviet power was good because it was fighting with the supposedly evil Nazi regime.
But this approach is exactly what I am trying to argue against – one can not turn historical processes into a black-and0-white struggle between good and evil.