Kiilablogissa tekemämme mediakritiikin tavoitteena on parempi ja avoimempi media. Tähän asti kritiikkimme on ollut pääosin muiden toimien arvostelua. Tärkeää on kuitenkin myös median toimijoiden työn läpinäkyvyys, jota tämä kirjoitus osaltaan avaa valottamalla radiotoimittajan työtä.

Olin viime kesän kesätoimittajana Ylen maakuntaradiossa. Kesän aikana opin pitämään tekniikasta, luovimaan suorissa lähetyksissä ja nyhjäämään uutisia tyhjästä.

Tein kesän aikana pääasiassa radiouutisia, eli seurasin sähköpostia, soittelin lähteille, kirjoitin uutiset, luin ne ja laitoin ne nettiin. Otin jonkin verran myös kuvia nettiä varten.

Radiossa ääni on kaikki. Silmät voivat vilkkua, mutta äänestä ei saisi kuulua, että on purskahtamassa nauruun kesken uutislähetyksen. Puhelimessa pitäisi pystyä ilmaisemaan kohteliaisuus ja kuunteleminen, mihin eivät sanat riitä.

Radio on nopea, ja nopea on oltava radiotoimittajankin. Lehdessä totuin tahtiin yksi tai kaksi aihetta päivässä, ja radiossa niitä saattoi olla päivässä yli kymmenen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin totuin ajattelemaan monta aihetta yhtä aikaa. Ja kun oli jättänyt kolme soittopyyntöä eri ihmisille puhelimen soidessa tiesin, mikä asia olikaan kyseessä.

Heinäkuu on lomakuukautena hiljaista aikaa, ja uutiskynnys alenee välillä huolestuttavan alas. Uutisaiheita piti usein keksimällä keksiä. Onneksi oli vedenpinnan korkeusmittaukset ja lämpötilamittaukset ja marjat, sienet ja pellot.

Kun uutiskynnys madaltuu, vähemmän tärkeät uutiset saavat suhteettoman painoarvon. Lisäksi uutisiin päätyvät mitättömätkin muutokset tai “epäuutiset”, kuten se, että jossakin tilanteessa ei ole tapahtunut muutosta. Joskus sekin voi tietysti olla uutinen, jos halutaan esimerkiksi kertoa, että jollekin epäkohdalle ei vieläkään olla tehty mitään.

Sähköisissä välineissä tekniikka on koko ajan läsnä. On nauhuri, kamera, videokamera, sähköpostiohjelma, äänenmuokkausohjelma, spiikkiohjelma, kirjoitusohjelma, nettiohjelma… Ja kun on tekniikkaa, on myös teknisiä ongelmia. Milloin nauhuri ei nauhoittanut tai ääntä ei pystynyt siirtämään koneelle, milloin juttuja tai kuvia ei saanut nettiin, milloin tekstit eivät siirtyneet studioon lukupohjalle. Useammin kuin kerran kävi niin, että lukiessani uutisia ääni ei toiminutkaan, ja sitten piti parissa sekunnissa päättää, hypätäkö haastatteluosan yli vai lukeako sen litterointi paperista.

En saanut kesän aikana yhtään ainutta palautetta toimituksen ulkopuolelta. En edes mokien jälkeen. Kesäkuussa Ylellä siirryttiin Suomen radioon, jolloin muut paitsi paikallisuutiset tulivat keskipäivällä Pasilasta. Uutiset piti lopettaa tietyllä kellonlyömällä ja siirtää lähetys valtakuntaan. Esitys piti siis “taimata”, eli sen piti olla sekunnilleen oikean pituinen. Joillain ensimmäisistä kerroista olin laskenut väärin ja karsinut liian monia lauseita, jotka eivät poiston jälkeen enää näkyneet studion lukupohjalla. Huomasin sen vasta lukiessani säätä, ja vaikka kuinka yritin venyttää “ma-h-d-o-l-l-i-s-e-s-t-i  u-k-k-o-s-t-a”, lähetyksen loppuun jäi vielä melkein kymmenen sekuntia tyhjää. Ne olivat varmaan elämäni pisimmät kymmenen sekuntia. Radiossa jo kaksikin tyhjää sekuntia väärässä paikassa tuntuvat iäisyydeltä.

Sanotaan, että lehtijutut ovat seuraavan päivän kalankääreitä. Radiojutut eivät ole edes sitä. Ne tulevat ja häipyvät radioaalloille – ja katoavat sitten. Ehkä se on osasyynä palautteen vähäisyyteen. Toimitukseen tuli kyllä palautetta ja kommentteja juontajille. Ehkä radion uutistenlukijat koetaan niin etäisinä, ettei heille koeta voivan antaa palautetta.

Vaikka maakuntaradioiden konsepti on varsin samanlainen ympäri Suomen, on toimitusten toimintatavoissa myös maakuntakohtaisia eroja. Esimerkiksi lounaisrannikolla ei kuulemma oteta yleensä kontaktia kuuntelijoihin. Sen sijaan Itä-Suomessa kuuntelijoita yritetään saada mukaan lähetykseen kommentoimaan, keskustelemaan ja antamaan palautetta.

Monimediaisuus on mahdollisuus ja haaste. On tietysti hienoa, että saman asian saa ulos monesta eri välineestä, ja ihmiset voivat lukea, kuunnella tai katsoa sen. Monimediaisuuden hienous ei vain aina ole päällimmäisenä mielessä, kun pitäisi pystyä ajattelemaan samaan aikaan uutismaisesti ja reportaasimaisesti, sekä radiota ja nettiä ja joskus myös televisiota.

Aina kun mediakentälle tulee uusia välineitä, pelätään vanhojen joutuvan väistymään. Mitä mieltä olet: onko radion aika jo ohi?