Missä ovat verkkolehtien oikaisut?

Oikeasti, ilmoittakaapa tähän ketjuun alle, jos bongaatte suomalaisten verkkolehtien oikaisuja. Ne taitavat olla melkoisen harvinaista herkkua.

Verkkolehdessä julkaistaan uutisia nopealla tahdilla, ja kun juttuun lipsahtaa virhe, sen voi editoida pois. Samalla katoaa nolo todiste toimituksen mokasta. Mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua, väärä tieto on karannut maailmalle.

Kuinka kauan virheen pitää olla verkossa, ennen kuin verkkolehden on reilua osallistua väärän tiedon tappajaisiin laittamalla oikaisu etusivulle? Kuinka tärkeästä asiasta pitää olla kyse, että oikaisuun on tarvetta? Pitäisikö paperilehden oikaisujen olla myös verkossa, vai oletetaanko verkkolehden lukijoiden plaraavan myös printtiä?
Vaikeita kysymyksiä. Käytännon linja on kuitenkin selkeä, verkossa ei oikaisuja näy.

Näin siis Suomessa. Yhdysvaltojen ja Suomen journalistien eettisissä ohjeissa on kiinnostava ero. Suomessa journalistin ohje numero kaksikymmentä toteaa, että olennainen virhe on viipymättä korjattava. Amerikkalaisen SPJ:n (Society of Professional Journalists) eettisissä ohjeissa sen sijaan neuvotaan: “Myönnä virheet ja korjaa ne viipymättä”. Virheet pitäisi sis myöntääkin, tai ainakaan niitä ei pidä piilotella.

Kuulen jo ärähtelyjä suomalaisten mediatalojen valtaistuimilta: Kaikkihan tekevät virheitä, pitääkö niistä tehdä numeroa! Siinä menee uskottavuus, kun elämöi omilla virheillään!

Tyylikäs oikaisukäytäntö voisi tehdä suomalaisesta verkkolehdestä maansa edelläkävijän. Slate-lehdellä on malli, jonka voi kopioida.

Slate magazinen etusivulla, vasemman marginaalin pohjalla, on aina linkki uusimpiin oikaisuihin. Jokaisen korjatun jutun perässä mainitaan siihen tehty muutos ja sen päiväys. Oikaisut eivät vie luottamusta Slate Magazinen juttuihin. Päivastoin. Läpinäkyvyys luo vastuullisuuden vaikutelman ja vahvistaa luottamusta. Tämä verkkolehti ei piilottele virheitään.

En keksi mitään hyvää syytä verkko-oikaisujen puutteelle, jos ne voi tehdä näin tyylikkäästi.

“Jos tietyt sivustot, sanotaan esimerkiksi yle.fi ja hs.fi, ovat kuin marxilainen puolue ja porvarillinen Freud – Foucault’n sanoin: ‘kulttuurimme byrokratisoiva aamunkoi’ – niin blogit voisi käsittää nietzscheläiseksi vastavallaksi. Nietzsche olisi, kuten tietyt blogit ja sivustot, ‘vastakulttuurin anarkkinen aamurusko’.
Marxilaisesta valtiosta tuli julkinen byrokratia; freudilaisesta perheestä muodostui yksityinen byrokratia. Nietzschen aforismi puolestaan on, kuten hyvä postaus, jotain aivan muuta. Nimittäin deterritorialisoiva paon viiva…”

Pontus Purokuru filosofoi blogeista Niin & näin -lehdessä 2/2009. Juttu myös verkossa.

Kotuksen uusi kieliblogi on raikas kurkkupastillihenkäys, joka herättää vanhan fennomaani-Snellmanin sadan vuoden unesta.

Auli Hakulinen piiskaa blogissa puhtia suomen kielen linnakkeen puolustajiin. Ranya Paasonen puolestaan herkistyy kielen erottelujen väkivaltaisuudesta. Hienoa!

Kieli on tietoisuuden molekyylejä, sielun kudosta. Siksi sillä on väliä.

Kielen luominen on taikuutta, joka laajentaa ilmaisun ja ajattelun mahdollisuuksia. Se on käsitteiden esiin kaivertamista ja nyanssien erottelun verryttelyä. Kömpelö kieli tyhmentää.

Jotta suomen kieli pysyy punaposkisen verevänä, sen kanssa pitää painia. Sitä ei pidä jättää kuihtumaan auktoriteettien nyörittämään kielioppikorsettiin. Ei pidä myöskään laiskasti suvaita mitä tahansa lepsua löpinää. Kotuksen bloggaajat painivat meidän puolestamme.

Huippuasiantuntijoiden joukossa bloggaa joku ihku runopoikakin. Jes!

“Suomen suosituimpiin nettisivustoihin kuuluvat Iltasanomat.fi ja Iltalehti.fi ilmoittavat mainostajilleen yli kaksi kertaa liian suuret päivittäiset kävijämäärät verrattuna TNS-Gallupin tekemään mittaukseen. Se sijaan kolmanneksi suosituin sivusto MTV3. fi saa puhtaat paperit Mediaviikon suorittamassa tarkistuksessa.

–

Mainostajien kannalta epätarkat mittausluvut antavat aiheen epäillä, kuinka luotettavia isojen mediatalojen web-sivustot ovat mainoskanavana.”

Mediaviikko 15.5. 2009

Maakuntien urheilutoimituksissa teroitettiin kynät, kun SM-liigan playoffsit vihellettiin taas käyntiin maaliskuussa. Omien poikien taisto on aina tärkeä aihe paikallisylpeyden nimeen vannoville maakuntalehdille. Toisaalta iänikuinen lätkä voi olla kinkkinen pala kunnianhimoisille toimituksille. Jääkiekkoa on pelattu aina, lukijaa on vaikea yllättää.

Painomusteen pitäisi olla jäähallin ilmasta uutettua tunnetta. Pippurisen tulista, karvasta tai runollisen kohottavaa. Paperilla pitäisi tuntua tuoreus. Kun omat ovat ‘piesseet’, ‘murskanneet’, ‘kaataneet’ ja ‘upottaneet’ vastustajan, otsikkoverbit alkavat käydä vähiin, vaikka kausi jatkuu vielä.

Kun toimitusten ketjut luistelivat tämän talven pudotuspeleihin, minä, lukija, vedin seeprapaidan niskaani ja aloin laskea osumia. Niitä, tuoreita, koskettavia, yllättäviä jääkiekkokirjoituksia. Pisteitä ei jaettu valtakunnallisille välineille, vain playoffs-paikkakuntien päälehdille. Helsingin Sanomat sai luvan edustaa Bluesin ja Jokerien kotirintamaa.

Hesari hoiti kurinalaisesti revittelemättä jokerifanien väkivaltaisuudet ja poliisin läsnäolon sähköistämän tunnelman, mutta hienouksia ei nähty. Samoin Turun Sanomat, Hämeen Sanomat ja Etelä-Suomen Sanomat puursivat nöyrästi peruspeliä, mutta voitontahtoa puuttui. Maalit ropisivat niille, jotka tahtoivat voittoa enemmän.

Alkuun meinasivat upota pienemmätkin lirut. Ajassa 14.3. Etlari heitti maalille rennon lepakon yllättävästä kulmasta: kiekkoblogista pomppi Esa Rauhanlaakson pohdiskelu Espoon Bluesin ja Saksan jalkapallomaajoukkueen viiksienkasvatuksesta. Hymy muikistui lukijan huulille, mutta maalivalo ei sentään välkkynyt. Sittemmin playoffpartahuumori homehtui nopeasti, kun sekä Hesarin Nyt-liite että Kiekko-Kalevan Teemu Wilenius yrittivät samaa jekkua.

Samaan aikaan Savon Sanomat pelasi lukijan aivan kahville vähäeleisen elegantisti. Lyhyt otsikko vangitsi tiheän hetken, pienen kuoleman: Äkkiä yleisö hiljeni. Kuvassa surullinen Aatu Hämäläinen miettii alahuuli ulkona, miten pettymyksestä selvitään: “Jospa katsoisin illan iloksi jonkin hyvän elokuvan.” Teki mieli silittää pojan päätä.

Neljännesfinaalien lopuksi Savosta pollähti vielä Iiro-Pekka Airolan melodraaattinen multihuipennus. Kuopion jääkiekkohuuma taisi tehdä sen helpoksi: “Vuosikausien paine purkautui kerralla ”. Airola kertoi, kuinka yleisö ei poistunutkaan hallista pelin jälkeen, vaan jäi huutamaan joukkueen uudelleen jäälle, kuin teatterissa. Rakkaudenosoitus sai valmentajan lausumaan ihan höpsöjä: “Olemme päässeet yleisön kanssa naimisiin. Kun valmentajallakin menee selkää pitkin kylmät väreet, se kertoo paljon“. Aaaaah… Liikutus tuntui hankalan suloiselta, kuin patettista Hollywood-elokuvaa katsellessa: pala nousi kurkuun, ja vähän hävetti, että itketti.

Kaleva oli latautunut playoffseihin ja otteissa oli totisesti terävyyttä. Tyylilajina oli ylisanoja tykittävä sankarihevi. Terässelkärankaiset sankarit valjastivat Uskomattoman Voittamisen Kulttuurin ja karauttivat tuplabasarin jytkeessä täydellisistä unelmavoitoista seitsemänteen taivaaseen. Taistelussa, epätoivon hetkellä, lohikäärmeensurmaajaat nöyrtyivät ja rukoilivat jumalia:

“Draaman kaari hipoi taivaita jo varsinaisella peliajalla hetkinä, jolloin Kärpät haki tasoitusta kuudella viittä vastaan. Bluesin Ben Eavesin vippaus omasta päästä sai aikaan lähes 6000 huokausta, kun kotiyleisö katseli kiekon liruvan vääjäämättömästi tyhjään maaliin. Jääkiekkoilun jumalattaret olivat tästäkin asiasta toista mieltä. Kuin ihmeen kaupalla kiekko lirui kymmenkunta senttiä kärppämaalin ohi: pitkäkiekko. Huh, huh. Oulaisten ihmemies, valmentaja Matti Alatalo, otti aikalisän, näytti käärmekeittonsa reseptin ja komensi jäälle luottokuusikkonsa.”

Paatos oli aika paksua, mutta hevillä ei hävitä. Lukija väläytti maalivaloa Jouko Vuorjoelle.

Semifinaaleihin edettyään Keskisuomalaisen Ilkka Kulmala haki runollista kulmaa, mutta yritys lörähti iskelmäksi:

“Immonen: Eilistä et voi takaisin enää saada

Tutkikaa hetki oheista potrettia. Näette kuvassa jäätäväilmeisen Jarkko Immosen. Silmät katsovat talven pimeydestä kevään valoon. “

Hehtaaritussautus oli helppo torjua eteen, mutta toisessa allossa maalille potki saman joukkueen Tuomas Heikkilä, joka vertasi Jypin ja Kalpan ikiaikaista kamppailua veljesten painiin.

“Ylimääräisiä hienouksia ei ole harrastettu, mutta aina kun pikkuveli on yrittänyt kammeta ylös olohuoneen matolta, isoveli on antanut ne pari napakkaa. Se hetki, kun pikkuveli huutaa äitiä avuksi, lähestyy vääjäämättä.”

Lukijaa kylmäsi. Pari napakkaa? Tuli mieleen lapsuuden koulukiusaajien arvomaailma. Teksti jätti mustelman. Maali.

Jos pisteitä jaetiinkin vain playoffs-paikkakunnille, yksi moraalinen voittaja oli Satakunnan Kansa. Taistelu liigapaikasta Porissa teki jääkiekosta oikeasti kiinnostavaa, eikä tarina tarvinnut ylimääräistä väriä, kun toistensa kimppuun kävivät kuuluisat sirkuseläimet Tamminen ja Suhonen. Satakunnan Kansa tallensi melankolisin vedoin eeppistä tuskaa ja itki pyhien arvojen häpäisyä. Otsikot sylkivät hätähuutonsa suoraan väsyneiden pelaajien kasvoille: Olette vaarassa pudota!

“Vapauttavaa avausosumaa ei koskaan syntynyt. Tuli vain tuska.”

”Viimeisellä minuutilla Sakari Salmisella oli tyhjä maali edessään, mutta hän ei osunut kiekkoon.”

Satakunnan Kansan Virta-liite heitti heti kuolemansarjan aluksi hanskat jäähän. Se kyseli lääkäriltä, onko Juhani Tammisella mahdollisesti narsistinen persoonallisuushäiriö. Oheen piirrettiin havainnollinen käyrä Tammisen persoonallisuushäiriön pahenemisesta uran mittaan.

Sportin huuma, Ässien kiirastuli, Suhonen vastaan Tamminen. Näistä tämä kausi jää mieleen.

Jyp meni sitten voittamaan mestaruuden ja pilaamaan Kalevan hevioopperan voittamattomista sankareista. ”Hopea voi olla myös kova juttu”, Teemu Wilenius lohdutti, mutta kyllä Oulussa oltiin hävityn finaalin jäljiltä aika sekaisin. Katsokaa nyt tuota kuvaa. Oliko finaalin voittaja sittenkin Rauman Lukko?

“Abstraktin taiteen edelläkävijän Wassily Kandinskyn mukaan kulmaviivojen ja värien välillä on selvä yhteys. Hänen mukaansa suora kulma on kaikkein intensiivisin ja punainen. Kulman ollessa 30° tai 60° sen väri on taas keltainen. Kuvassa sormen voidaan nähdä osoittavan pistettä, joka on talouden muodostaman viivan ja mustan horisontaaliviivan välinen terävä kulma ja siis luonnollisesti lämpimän keltainen. Keltaisen ja mustan välillä on myös voimakas kontrastinen huomioarvo, jolla kuvastetaan talouslaman yllättävää syvenemistä. Samaan tapaan kuin arkkitehtuurissa, myös kuvassa viivojen risteyskohtaan muodostuu piste. Tässä pisteen muodostavat osoittavan käden linja sekä tekstin ja mustan elementin leikkaus. Värit ja kuva-aihe tukevat tämän pisteen ja ajankohdan merkitystä.”

Ylen kulttuuriuutiset avaavat Ylen uutisten kuvistuskuvan syvempää olemusta.

“Nelosen mahdollisuudet löytää dopingskandaalin kaltaisia uutispommeja ovat ratkaisevasti vähentyneet [irtisanomis]päätöksen myötä. Ottaen huomioon, että alkuperäinen tapaus poiki kunnianloukkausoikeudenkäynnin, jonka voittivat asianomistajat kuten Esko Aho, ja jota poliisi tutkii nyt uudestaan Nelosen jutun ansiosta, Suomen urheilumedian kaventumisella on negatiivinen vaikutus julkisten elinten valvontaan. Leikkausten jälkeen vain Suomen Yleisradio Yle näyttää vakavia urheilu-uutisia, joissa on syvyyttä. Suomen alkuperäisellä kaupallisella kanavalla, MTV3:lla, on maine käsitellä vain urheilua jonka esittämiseen sillä on oikeudet, mikä antaa sen urheilu-uutisille mainonnallisen maun.”

Egan Richardson, Nordic Football News 20.3. 2009

Tampereen töhrysota meni henkilökohtaiseksi kuittailuksi.

Aamulehden Moro-liite on kampanjoinut pitkään graffiteja ja tageja vastaan. Nyt Tampereen katutaiteilijoiden alamaailma on iskenyt takaisin ja maalannut keskustan seiniin Moron omia logoja.

Eihän Moron tarvitse välittää moisesta huligaanien pullistelusta, mutta kyllä se varmasti säväyttää toimittajia, kun graffitit ilkkuvat oikein nimeltä mainiten.

Graffitit ovat ikuisuusaihe, kuin mielipidesivujen koirankakat. Moro haluaa olla kaupunkilehti, ja hyperpaikalliset asiat ovatkin kai sen ydinaluetta. Tämänkaltaiset huolenaiheet ja keskustelut yhdistävät kaupunginosien ja korttelien yhteisöjä.

Aihe kuohuttaa tunteita rintamalinjan molemmin puolin. Moro perää tekijöille “kunnon tuomioita” ja eräskin haastateltu toivoo töhrijöille selkäsaunaa. Netti-Moron sivuilla moni lukija puolestaan pui palautteessaan nyrkkiä alakulttuurin puolesta.
Mutta miten tamperelaiset oikein tulkitsevat Moro-graffitit?

Kun kuvaan kadulla Moro-maalausta, työhaalareissa ohi lampsiva mies kommentoi: “Sen on Aamulehden mainosmiehet käyneet siihen vetäisemässä”. Jään miettimään, onko mies tosissaan.

Pysäytän ohi kulkevan keski-ikäsen rouvan ja kysäisen Moro-graffiteista. Hän kertoo ihmetelleensä, mistä seinämaalauksissa oikein on kyse, “kun niissä on Aamulehden logokin”.

“Olen ajatellut, että sen täytyy olla vitsi. Olen päätellyt näiden liittyvän ehkä siihen, että Aamulehti on kritisoinut graffiteja.”

Moro-graffiti on näköjään täsmälleen sopivan salaperäinen. Se hämmentää, jää vaivaamaan, ja aukeaa lopulta palkitsevasti. “Meitä ei voi pysättää”, se sanoo, keskisormi pystyssä.

Tällaiseen kettuiluun ei oikein voi edes vastata. Moro tuskin haluaa ylevöittää kampanjaa mainitsemalla siitä sivuillaan. Feimiähän ne töhrijät juuri haluavatkin.

Toimitukset vähentävät väkeä niin Suomessa kuin ulkomailla. Amerikkalainen professori Robert Hodierne päätti selvittää, mitä amerikkalaisille sanomalehtitoimittajille oikein tapahtuu potkujen jälkeen. Pieni tutkimus tuotti kinnostavia tuloksia.

Useimmat vaihtoivat alaa ja tulivat onnellisemmiksi. Näin siitä huolimatta, että monien palkka laski elämänmuutoksessa.

Hodiernen artikkeli American Journalism Reviewissä kertoo monen toimittajan tarinan. Theresa Conroy vaihtoi rennompaan elämään, joogaohjaajaksi, mutta karu työ rikostoimittajana jätti jälkensä.

“I can’t quite shake the crime reporter persona. I may be the only yoga teacher who says ‘fuck’ in class.”

Tällaisen tutkimuksen voisi tehdä Suomessakin. Kaipaako kukaan graduaihetta?

Timo Hännikäisen saamattomuudesta kertova kirja onnistui provosoimaan ja sai paljon kehujakin.

Nyt saamattomuutta pohtii Tulva-lehdessä myös fiktiivinen Reija Ilves, häpeämätön Tamperelainen ämmä, mottonaan “ei pillu panemalla kulu”. Ilves antaa tulosvaroituksen nelikymppisten pubiruusujen naimarintamalle ja vaatii kotimaisen kysynnän turvaavaa elvytyspakettia.

Reija Ilveksen ensimmänen pakina alkaa huonosti, ärsyttää murteella ja sörkkii rumalla sanalla silmään. Sitten mutkat jyrkkenevät ja pelästynyt lukija huutaa jo ääneen. Viimeinen järkytys heittää lukijan kyydistä ja katkoo niskat, kun sankaritar kusee talvisella parkkipaikalla ja jäätyy häpyhuulista puskuriin. Hämmentynyt lukija jää huohottaen makaamaan. Oliko se juna, oliko se rekka?

No, sehän oli Rosa Meriläinen.