Tänään nousemme seisomaan ja aplodeeraamaan MTV3:lle, joka kykenee nauramaan itselleen.

Aamu-uutisten ankkuri kellahti tuoliltaan ja MTV3 laittoi asiasta videon nettisivuilleen. Mitään muuta nykyaikainen toimitus ei olisi voinutkaan tehdä. Video olisi ollut muutamassa tunnissa Youtubessa joka tapauksessa. Nyt kanava sai näyttää pyllähdyksen ohessa omat mainoksensa.

Uutiset on esitys, joka perustuu muodon vakuuttavuuteen – tai ainakin illuusioon tästä. Kirjoitusvirheitä ei sallita, eikä uutistenlukija saa nauraa, sönköttää tai lausua väärin. Yleensä tämä onnistuu ja siksi poikkeus aina hauskuuttaa. Eikö vain?

Pyllähdyksen vieminen nettiin kesti kanavalta 20 minuuttia, eli päätös mokan julkaisemisesta tapahtui suunnilleen heti lähetyksen jälkeen. Lähestymistapa oli humoristinen ja kääntyi pian jopa klikkien kalasteluksi, olihan samainen ankkuri aivastanut aiemmin.

MTV3 teki aivan oikein, kun ei yrittänyt unohtaa tuolin hajoamista, vaan valjasti tapauksen viihteeksi. Iltapäivälehdet nappasivat aiheen kymmenessä minuutissa MTV3:n oman nettipätkän jälkeen, nyt kuusi tuntia myöhemmin kierroksella ovat jo ilmiöjutut uutismokista ja muista kömmähdyksistä. Iltapäiväverkot arvostivat yhteistuumin tapauksen kello 14 aikaan neljänneksi kiinnostavimmaksi uutisaiheeksi.

Olisi mielenkiintoista nähdä, miten korkealle tuoliuutinen ja sen spinoffit sijoittuvat MTV3:n luetuimpien listalla. Se on kuitenkin selvä, että jokainen katsomakerta antaa mahdollisuuden näyttää katsojalle mainoksen. Näyttökerroista ei valitettavasti anneta tietoa MTV3:n Katsomossa.

Vihreä Lanka teki hyvin ja paukautti vaalirahakohulla vastapalloon. Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari sai lehdeltä 10 kysymystä.

Junkkari kuulostaa kiusaantuneelta hänelle esitetyistä kysymyksistä. Aivan kuin hän haluaisi erottaa itsensä ja toimituksensa koko vaalirahoitusta koskevasta keskustelusta.

Julkisuuden ammattilaisena Junkkari varmaan tietää, että hän on toimija politiikassa. Hänen päätöksensä ja valintansa vaikuttavat suoraan siihen, millaisena näemme suomalaisen politiikan tilan (vai olemmeko sille sokeita) HS:n sivuilta.

Erityiset aplodit toimittaja Anu-Elina Lehdelle kysymyksestä numero 7. Ei siksi, että Junkkari ei halua vastata, vaan siksi, että hänet saadaan kieltämään omat rahoittajansa ja hänen oman toimituksensa valitsema moralistis-populistinen linja samassa virkkeessä.

Olen siinä mielessä ilkeä luonne, että joskus nautin – ihan vahingonilosta – nähdä pomoportaan kiemurtelevan.

Kotuksen uusi kieliblogi on raikas kurkkupastillihenkäys, joka herättää vanhan fennomaani-Snellmanin sadan vuoden unesta.

Auli Hakulinen piiskaa blogissa puhtia suomen kielen linnakkeen puolustajiin. Ranya Paasonen puolestaan herkistyy kielen erottelujen väkivaltaisuudesta. Hienoa!

Kieli on tietoisuuden molekyylejä, sielun kudosta. Siksi sillä on väliä.

Kielen luominen on taikuutta, joka laajentaa ilmaisun ja ajattelun mahdollisuuksia. Se on käsitteiden esiin kaivertamista ja nyanssien erottelun verryttelyä. Kömpelö kieli tyhmentää.

Jotta suomen kieli pysyy punaposkisen verevänä, sen kanssa pitää painia. Sitä ei pidä jättää kuihtumaan auktoriteettien nyörittämään kielioppikorsettiin. Ei pidä myöskään laiskasti suvaita mitä tahansa lepsua löpinää. Kotuksen bloggaajat painivat meidän puolestamme.

Huippuasiantuntijoiden joukossa bloggaa joku ihku runopoikakin. Jes!

Helsingin Sanomien kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko jakaa “viisaita vastauksia vaikeisiin kysymyksiin”.

Perjantaina 20.3. Helsingin Sanomat julkaisi raadin mietinnön Maamme-laulusta, jonka asema kansallislauluna on horjahdellut pitkin Suomen itsenäisyyden matkaa, mutta erityisesti tänä vuonna, jolloin vietetään laulun säveltäjän Frederik Paciuksen 200-vuotisjuhlaa. Maamme-laulua syytetään paitsi saksalaisuudesta, myös rahvaanomaisuudesta.

HS-raadin vaikuttajat kannattavat kuitenkin Maamme-laulun säilyttämistä kansallislauluna yli 70 prosentin enemmistöllä. Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen pitää toivetta “kansallisesti puhtaasta” kansallislaulusta hupsuna, tarpeettomana ja vähän vaarallisenakin ajatuksena, ja Kirjailija Jyrki Kiiskinen toteaa, että “maahanmuuttajan säveltämä kansallislaulu muistuttaa palavasilmäiselle patriootillekin, miten valheellinen puhdasverisen kansan idea on”.

Ohjaaja Atro Kahiluoto taas kysyy, miksi kansallislaulun edes pitäisi olla erityisen hyvää musiikkia, ja tunnustaa, ettei hän koe “mitään järisyttäviä kuvataiteellisia elämyksiä myöskään esimerkiksi Suomen vaakunan äärellä”.

HS-raati onnistuu Maamme-laulu-mietinnössään häikäisevästi: argumentit ovat tuoreita, oivaltavia ja painavia, ja niistä koottu juttu on sanalla sanoen hauska.

Lue juttu HS-raati puolustaa Maamme-laulua. Raadin koko vastaukset HS:n kulttuurisivuilla.

Kodin Kuvalehden Kameran takana -palsta antaa puheenvuoron niille, jotka yleensä jäävät paitsi juttujen aiheiden, myös toimittajien varjoon-  kuvaajat. Kunkin lehden päähenkilöjutun ottanut kuvaaja pääsee kertomaan palstalla kuvaustilanteesta ja omasta työstään. Artikkelien avulla lukijat pääsevät kuvaajien “takahuoneeseen”. Kuvaajat kertovat, miten ovat alalle päätyneet ja miten tekevät työtään. He ovat myös saaneet valita juttuun vaikuttavimmat ottamansa kuvat.

Kuvaajien haastattelut saavat kääntämään sivuja taaksepäin ja katsomaan kuvia uudella tavalla. Ne ovat myös hyvä muistutus sekä lukijoille että toimittajille siitä, että kuvaajien työ ei ole vain toimittajien assistenttina olemista ja puolihuolimatonta räpsimistä. Ideoiden kehittelyyn ja kuvien ottamiseen tarvitaan aikaa. Lähes kaikki kuvaajat valittelevatkin haastateltavien kiirettä.

Jutut antavat lisätietoa paitsi kuvaajasta itsestään, myös haastateltavana olevasta henkilöstä. Ai Jonna Tervomaalla oli kärsivällisyyttä seistä pitkään Katja Lösösen kuvattavana, kun hän halusi leikitellä taskulampun valolla(KK 2/2009).?Ja Bo Carpelaniako väsyttää katsella nauravien ihmisten kuvia lehdissä(KK 21/2008)?

Freelance-valokuvaaja Petri Juntunen(KK 1/2009):

“Valokuvaaja lukee kuvattavana olevaa ihmistä koko ajan, tuo hänestä esiin oman näkemyksensä. Kuvaaja ohjaa ja hyvällä tavalla manipuloi niin, että tarpeeton riisuuntuu ja paljastuu ihmisen ydin. Valokuvaaja toimii kuin tulitikku, joka joskus pienessäkin ajassa saa liian rauhallisen henkilön syttymään – tai hermostuneen rauhoittumaan. Minulle on ainainen mysteeri, mitä siinä oikein tapahtuu. Heitän ikään kuin pallon ja kuvattava heittää sen takaisin. Vakiokeinoja ei ole.”

Tiede-lehti on edeltävien vuosien aikana viihteellistynyt. Hups, sanoin v-sanan. “Lähiruoka ei palloa pelasta” (3/2009) on erinomainen esimerkki siitä, millä tavoin viihteellinen artikkeli voi saavuttaa lukijan – kuitenkaan luopumatta kriittisistä näkökulmista.

Marko Hamilon kirjoittama artikkeli johdattaa lukijan Viivin ja Wagnerin (ekologisissa) jalanjäljissä tärkeiden ilmastonsuojeluun liittyvien kysymysten äärelle. Onko ekologisempaa tuoda tomaatit ulkomailta kuin kasvattaa ne kasvihuoneessa? Onko Viivillä Wagneria suurempi hiilijalanjälki, kun hän keittää puuronsa liedellä eikä luota mikropuuroon kuten Wagner? Kyllä kertaa kaksi.

Ilmastonsuojelussa on helppo jämähtää ajatusmalliin, jossa lihansyönti on ilmastodemonien puuhaa, elintarvikkeiden kuljettaminen uusavuttomien toilailua ja ruoan paketointi yksinkertaisen tyhmää. Artikkeli ravistelee moisia myyttejä ja tekee sen viihdyttävästi, lukijaa tylsistyttämättä tai syyllistämättä.

Aplodit Unicefin Ole hetki äiti -kampanjalle ja siitä uutisoineille tiedotusvälineille!

Unicef aloitti kevätkampanjansa näyttävästi. Järjestö “hylkäsi” tänä aamuna 14 eri suomalaiskaupunkiin lastenvaunut, joiden sisältä kuului nauhoitettua vauvan itkua. Tarkoituksena oli kokeilla, kuinka moni ihminen välittää ja pysähtyy kurkkaamaan yksinäisiin vaunuihin. Tempauksella Unicef halusi kiinnittää huomiota aikuisten vastuuseen ja turvalliseen lapsuuteen.

Useat eri tiedotusvälineet (mm. Aamulehti, Helsingin Sanomat, Savon Sanomat ja Yle) lähtivät tempaukseen hienosti mukaan ja ovat antaneet sille hyvin palstatilaa. Niin pitääkin, sillä ilman median apua tempaus ei saisi yhtä laajaa huomiota. Tiedotusvälineiden tehtävänä on raportoida tärkeistä tapahtumista ja nostaa pinnalle keskustelun aiheita.

Keskustelua tapaus onkin herättänyt. Tapaus on kuohahduttanut ihmisten tunteita ja pinnalle on noussut monia aiheita: välittäminen, välinpitämättömyys ja pelko toisten auttamisesta, jos vaarana on itse joutua hankalaan välikäteen.

Näin sitä pitää. Hyvä Unicef, hyvä toimittajat!

Toimitukset vähentävät väkeä niin Suomessa kuin ulkomailla. Amerikkalainen professori Robert Hodierne päätti selvittää, mitä amerikkalaisille sanomalehtitoimittajille oikein tapahtuu potkujen jälkeen. Pieni tutkimus tuotti kinnostavia tuloksia.

Useimmat vaihtoivat alaa ja tulivat onnellisemmiksi. Näin siitä huolimatta, että monien palkka laski elämänmuutoksessa.

Hodiernen artikkeli American Journalism Reviewissä kertoo monen toimittajan tarinan. Theresa Conroy vaihtoi rennompaan elämään, joogaohjaajaksi, mutta karu työ rikostoimittajana jätti jälkensä.

“I can’t quite shake the crime reporter persona. I may be the only yoga teacher who says ‘fuck’ in class.”

Tällaisen tutkimuksen voisi tehdä Suomessakin. Kaipaako kukaan graduaihetta?

Timo Hännikäisen saamattomuudesta kertova kirja onnistui provosoimaan ja sai paljon kehujakin.

Nyt saamattomuutta pohtii Tulva-lehdessä myös fiktiivinen Reija Ilves, häpeämätön Tamperelainen ämmä, mottonaan “ei pillu panemalla kulu”. Ilves antaa tulosvaroituksen nelikymppisten pubiruusujen naimarintamalle ja vaatii kotimaisen kysynnän turvaavaa elvytyspakettia.

Reija Ilveksen ensimmänen pakina alkaa huonosti, ärsyttää murteella ja sörkkii rumalla sanalla silmään. Sitten mutkat jyrkkenevät ja pelästynyt lukija huutaa jo ääneen. Viimeinen järkytys heittää lukijan kyydistä ja katkoo niskat, kun sankaritar kusee talvisella parkkipaikalla ja jäätyy häpyhuulista puskuriin. Hämmentynyt lukija jää huohottaen makaamaan. Oliko se juna, oliko se rekka?

No, sehän oli Rosa Meriläinen.

Paras uutinen vähään aikaan on juttu Australian maastopaloista selvinneestä Sam-koalasta. Helsingin Sanomien sivuilla julkaistu juttu on loistava esimerkki siitä, että vaikeisiinkin asioihin voi yrittää etsiä uutta, positiivista näkökulmaa.

Kun ikävät uutiset maastopaloista, talouskriisistä ja onnettomuuksista puuduttavat mielen jos toisenkin, selviytyjäkoalasta tehty juttu muistuttaa positiivisen uutisoinnin voimasta.

Iloinen ja toiveikas pilkahdus keskellä synkkää uutismerta voi kiinnittää huomion paremmin kuin puuduttavat luvut kuolleista, loukkaantuneista tai irtisanotuista. Parhaimmillaan se voi saada ihmisen kiinnostumaan aiheesta, jonka muuten olisi saattanut välinpitämättömänä sivuuttaa.

Australian rajut maastopalot ovat suomalaisille maantieteellisesti kaukainen asia, mutta suloinen Sam-koala voi tuoda tapahtumat tunnetasolla lähemmäksi meitä.

Juttu selviytyjäkoalasta voi herättää paitsi paljon sympatiaa, myös informoida laajemmasta tapahtumasta. Kun oma kiinnostus herää, tavallisetkin perusuutiset samasta aiheesta voivat yhtäkkiä tuntua tärkeämmiltä kuin ennen.

Negatiivisuuden ei tarvitse olla uutiskriteeri numero yksi.