Uusinta Me Naiset -lehteä lukiessa ihan yskittää: niin vanhanaikaisia ja pölyttyneitä naiskuvia se edelleen tarjoaa.

Lehdessä näkyy hyvin, miten vaikea naistenlehtien tuntuu olevan päästä tai päästää irti perinteisistä sukupuolirooleista. Lehden päätoimittaja Riitta Pollari kirjoittaa pääkirjoituksessaan inhoamastaan poikatyttö-sanasta: ” Surullista kyllä, maailmamme on edelleenkin rakennettu tuskallisen miehenmalliseksi. Miksi muuten niin monet aikuisetkin naiset kuvailisivat aktiivisuuttaan, hauskuuttaan ja uskaltamistaan maskuliinisiksi luonteenpiirteiksi. Eli mitä enemmän on kuin miehet, sitä varmempi ja uskottavampi tapaus on.”

Miksiköhän niin? Olisiko osasyynä vaikka hänen oman mediansa antama naiskuva? Sama poikatyttö-sanakin löytyy jopa saman lehden toisesta jutusta, jossa esitellään erilaisia hiustyylejä. Lehden kansihaastattelussa uuden suhteen lisäksi hehkutetaan näyttelijä-käsikirjoittaja Mari Perankosken jätkämäisyyttä. Toki osasyynä jälkimmäisessä ovat myös Perankosken omat kommentit.

Esimerkit kertovat laajemminkin useiden naistenlehtien juttujen takaa löytyvästä ideologiasta. Se tulee esiin muun muassa Me Naisten Naisen logiikka-sarjassa, joka on vastenmielisempi kopio Annan Mies puhuu naisesta/Nainen puhuu miehestä-sarjasta. MN:n versiossa naiset saavat kertoa, pitävätkö juoruilusta, formulakisoista tai voivatko ”juoda kuin mies”. Kuinka kiehtova ja raikas lähestymistapa!

Naistenlehdet niputetaan yleensä samaan hömppäkategoriaan erottelematta eri lehtien ja toimittajien linjaa. Me Naisetkaan ei ole jäänyt täysin 50-luvulle. Sovinistinen naiskuva vie kuitenkin uskottavuutta myös lehden hyviltä jutuilta.

On ymmärrettävää, että naistenlehdissä suositaan yleensä naisnäkökulmaa. Mutta pitääkö mukaan ujuttaa aina nuo perinteiset sukupuoliroolit? Eikö maskuliinisten ja feminiinisten ominaisuuksien sijaan voitaisi puhua ihan vain herkkyydestä, suorapuheisuudesta ja niin edelleen.

Eivät miehetkään saa toki rauhassa pehmoilla, mutta sitä ihaillaan usein enemmän kuin naisten jätkämäisyyttä. Tunteva mies, mikä keräilyharvinaisuus!

Vanhanaikaisia mies- ja naiskuvia kierrättämällä lehdet eivät ainoastaan vaikuta typeriltä, vaan menettävät myös lukijoita, kun jätkämäiset feministit ja pehmomiehet jättävät lehden kaupan hyllyyn.

Muualla Kiilablogissa: Runotytöt vastaan äijät

Ulkomaanuutiset viimeisten kahden viikon ajalta: Haiti, Haiti, Haiti. Nekin lukijat ja kuuntelijat, jotka eivät kovin tarkkaan ulkomaanuutisia seuraa, eivät ole voineet välttyä kuulemasta tästä humanitaarisesta kriisistä ja historiallisesta tapahtumasta.

Tuntuu siltä kuin koko muu maailma olisi pysähtynyt. Niin toki onkin niille, joita tapaus kosketti. Mutta tosiasiassa yksi suuri kriisi ei tarkoita sitä, että kriisit muualla päin maailmaa olisivat jotenkin pienentyneet.

En halua lainkaan vähätellä Haitissa asuvien ihmisten hätää ja kärsimystä. Median tehtävä on tiedottaa, ja on hyvä, jos se saa ihmiset auttamaan. Suuri julkisuus on varmasti eduksi avustusjärjestöille ja sitä kautta haitilaisille. Median päätehtävä ei kuitenkaan ole toimia tietyn ihmisryhmän äänitorvena.

Toimittajana kuulee edelleen silloin tällöin kysymyksen: ”mistä ne uutiset teille tulevat?” Uutiset eivät tipahda taivaasta toimittajien eteen. ”Uutinen” on vain leima, joka jollekin tapahtuneelle asialle laitetaan. Tällä leimalla pääsee uutiskynnyksen yli― jos on hyvä säkä.

Jättiuutisille säkällä ei ole niin kauheasti merkitystä, sillä ne kiilaavat ykkösuutisiksi joka tapauksessa. Tällöin loppupäästä tipahtaa pienempiä uutisia, ja toisinaan myös keskisuuria uutisia.

Miksi Haiti on saanut niin paljon huomiota? Suomalaisten kannalta tilanne ei ole sama kuin tsunamin aikaan, koska Haiti ei kuulu suomalaisten suosimiin lomanviettopaikkoihin. Toimitusten kannalta on toki järkevää antaa paljon palstatilaa aiheelle, jos toimittajat ja kuvaajat lennätetään toiselle puolelle maailmaa.

Haiti-uutisoinnissa on kriisihypetyksen piirteitä. Aihepankki vaikuttaa ehtymättömältä, mikä on sumentanut joidenkin toimittajien ajattelun. Uhrit, avustustöiden eteneminen, Haitin historia, lahjoitusten kerääminen… Lähes kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen on jo siirrytty kuvaamaan suomalaisten, esimerkiksi toimittajien ja Plan-kummien, tuntoja.

Haiti-uutisten ohella ulkomaanuutisissa ovat pyörineet-kuten tavallista- erityisesti USA ja Afghanistan. EU:n komissaarivalinnat olisivat ehkä saaneet enemmän huomiota toisenlaisessa tilanteessa.  Ja mitkä maailman tapahtumat ovat jääneet kokonaan pimentoon?

Tiedotusvälineet eivät ole hyväntekeväisyysjärjestöjä, eikä useimpien juttujen takana varmasti ole vain auttamisenhalu. Toimittajat rakastavat Suuria Tapauksia― vaikkeivät sitä varmaan myönnäkään.

Kysymys kuuluu: kenelle uutisia oikein tehdään?

Rutiinikäynti Helsingin Sanomien verkkosivustolla johti tänään hämmennykseen. Sivuston etusivulla on vaihtuva valokuva eli diaesitys otsikon “Poliisi: Sellon uhrit kuolivat heti” alla. En muista törmänneeni moiseen ennen.

Perinteisessä paperituotteessa valokuvan katsoja on tottunut siihen, että valokuvaa saa katsoa niin kauan kuin kiinnostusta riittää. Määrätyllä intervallilla vaihtuva valokuva poistaa tämän ominaisuuden.

Sen sijaan diaesitys tuo jotakin uutta verkkoon: kuvien välisen rinnastuksen. Tasokkaista valokuvista kasatut aikakauslehdet, kuten National Geographic tai GEO, tekevät saman taitolla. Kahden peräkkäisen aukeaman valokuvien välille rakennetaan jännite rinnastuksella, joka voi olla esimerkiksi iso-pieni, rikas-köyhä, yksilö-massa, elävä-kuollut.

Valokuvaajan päässä elävä Puritanisti-tonttu sanoo, että rinnastus tulee luoda valokuvan sisällä. Hyvä esimerkki tästä olkoot Martti Lintusen valokuva, jossa salvadorilainen köyhä nainen penkoo roskia joulupukin hattu päänsä lämmikkeenä. Kyseinen kuva on Baabelin kuvat -kirjan kansikuva, ja se on nähtävissä esimerkiksi Juha Blombergin blogilla. Aina valokuvaaja ei onnistu tässä. Silloin peliin astuu kuvien esittäminen vierekkäin tai peräkkäin.

Kuvia voi toki esittää netissäkin päällekäin ja luoda niiden välille rinnastuksia, kuten Wall Street Journalin kuvablogi tekee. Tavallisen sanomalehden verkkosivuilla tämä lienee kuitenkin ongelma, sillä joku jossain on sanonut, että nettiuutisen tulee mahtua kerralla ruudulle. Vierekkäin esittäessä kuvia tulee taas pienentää hurjasti, jotta ne mahtuvat uutiselle varattuun lokeroon. Kuvien esittäminen ajallisesti peräkkäin on siis järkevä ratkaisu. Tosin diaesitystä tulee käsitellä montaasielokuvan tapaisena kokonaisuutena eikä läjänä kivoja kuvia.

Multimediaesityksiä on netti pullollaan, mutta ne ovat lähes aina tekstistä irrallisia tarinoita. Odotan innolla, koska näen ensimmäisen vaikuttavan diaesityksen, joka on julkaistu uutistekstin yhteydessä.

JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on irtisanoutunut tehtävästään. Syynä on JSN:n YLE:lle antama vapauttava päätös Matti Vanhasen lautojen uutisoinnista.

Neuvosto on osoittanut poikkeuksellista avoimmuutta asian suhteen ja toimittanut kaikki dokumentit nähtäville. Alla linkit.

Kantelut
Vastauspyyntö Ylelle
Ylen vastaus
Ylen toimittama liite lähteen sitoutumisesta todistamaan
Hyvärisen valmistelema langettava päätösesitys (hylättiin 3-4 koeäänestyksessä)
JSN:n lopullinen päätös Silminnäkijä-ohjelmasta

Lopullinen vapauttava päätös tehtiin yksimielisesti, sillä langettavaa ajaneet marssivat ulos kokouksesta. JSN:n päätös on merkittävä myös metodologisesti. Hyvärisen valmistelussa katsotaan, että Ylen olisi pitänyt osoittaa tietonsa todeksi, myös JSN:lle.

“Ohjelman ja Ylen vastauksen perusteella ei voi vakuuttua väitteen totuudenmukaisuudesta.”

Onko Julkisen sanan neuvosto siis se elin, jossa arvioidaan journalistisen jutun sisältämän tiedon todenperäisyyttä vai toimittajan ja mediatuotteen harjoittamaa hyvää journalistista tapaa?

Nyt voitolle jäi kanta, joka pitää JSN:n edelleen journalistin ohjeiden tulkitsijana, ei julkaistujen juttujen faktantarkistajana.

Epäilemättä päätöksellä tehtiin politiikkaa, paitsi valtakunnan tasolla, myös JSN:ssa. Mitä mieltä, oliko vapauttava päätös oikein? Mitä tästä seuraa?

[Edit 11.12.2009] Aihetta on käsitelty laajasti myös blogeissa, lehdistön pääkirjoitussivuilla ja kolumneissa. Lisää linkkejä saa laittaa kommentteina tai sähköpostiin Kiilablogi@gmail.com!

• Aamulehti: JSN sahasi omaa oksaansa
• Keskisuomalainen: Julkisen sanan hetkellinen kriisi
• Savon Sanomat: Kyseenalainen ratkaisu
• HS:n Reetta Meriläinen: JSN taisi sortua lautakasan alle
• Paavo Vasala Mediaviikossa: JSN muutti lähdesuojan tulkintaa typerästi
• SK:n Jari Lindholm: JSN teki oikean päätöksen
• Tuomo Björksten blogissaan: JSN:n päätös oli oikea
• Uuden Suomen Markku Huusko: Tarvitaan Lautagate II
• Aamulehden Anita Simola: “Tavoitteena on, että teemme mahdollisimman avointa journalismia, ja että meihin voi luottaa”

• Tuoreimmat verkkolehdistön JSN-uutiset (Ampparit.com)

Uusin Journalisti-lehti on taas pullollaan kesätyöilmoituksia.  Jo viime lehdessä oli yksi ilmoitus, ja tämän vuoden viimeisessä on loput.

Kesätyönhaku alkaa joka vuosi aiemmin. Viime vuonna vain muutamassa paikassa hakuaika päättyi jo joulukuussa,mutta nyt se näyttää olevan jo melkein tapa. Journalisti-lehden Kesätyönhakijan kymmenen käskyä kehottaa aloittamaan hakemisen “viimeistään tänään”. Hakemuksia pitää siis vääntää joko lukukauden viimeisiä suorituksia pakertaessa tai joululomalla.

Onhan se mukavaa, jos jo tammikuussa on työpaikka selvillä. Jos paikkaa ei kuitenkaan heti löydy, pitää hakemuksia lähetellä pahimmillaan koko kevään, siis puolen vuoden ajan.

Eiköhän siirrytä samantien käytäntöön, että seuraavan vuoden kesätyöpaikoista sovitaan jo syyskuussa, että saadaan asia pois päiväjärjestyksestä?

Aiheesta muualla Kiilablogissa: Hanna Sirniön Kriisifarssi kesätyönhausta viime vuonna.

Tiesitkö, että “joskus Google-haut internetistä voivat sisältää järkyttäviä sisältöjä, vaikka itse haku olisi harmiton”? Toivottavasti tiedät- syytä olisi.

Ilmoitus tuli Google-kuvahaun yläpuolelle sen jälkeen, kun Michelle Obamasta oli julkaistu “apinamainen kuva”. Google ei suostunut poistamaan kuvaa, joka kuitenkin poistui netistä. Myöhemmin Google kuitenkin pyysi anteeksi kuvaa, kertoo HS 25.11.2009. Pyysivät siis anteeksi sitä, että antavat myös tyhmien ja rasistien käyttää sananvapauttaan.

Google selittää sivuillaan(englanniksi), että Googlen työntekijöiden uskomukset ja mielipiteet eivät vaikuta Googlen hakutuloksiin ja että sivuja poistetaan vain, jos ne rikkovat lakia, Googlen webmasterin ohjenuoria tai jos sivun hallitsija niin pyytää.

Googlea on aiemmin syytetty suostumisesta Kiinan sensuurivaatimuksiin. Olisin yllättynyt, jos Google ei käyttäisi valtaansa myös hakutulosten sensurointiin muissakin kuin lakia rikkovissa tapauksissa.

Jos internetistä poistettaisiin kaikki jotakin tahoa loukkaava sisältö, ei sinne paljon jäisi. Tai vastaavasti jos sieltä poistettaisiin kaikki ala-arvoinen “kritiikki”, jota internet on pullollaan. Sensuuri ei siis ole ratkaisu. Mikä sitten on?

Internetin käytön lisääntyessä lisääntyy myös medialukutaidon ja yleissivistyksen merkitys. Eivätkä medialukutaidon opetusta tarvitse vain lapset. Journalisti-lehti käsitteli aihetta pari viikkoa sitten jutussaan Verkon kasvatit(19/2009).

Jutussa Liisa Toukonen, nuorisotyön koordinaattori Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirissä, kertoo mediakasvatuksesta aikuisille:

“Hän [Toukonen] uskoo, että aikuiselle voi olla kova paikka luopua auktoriteetin roolista, kun lapsi tuntee uusmedian kasvattajaansa paremmin.

”Aikuiset eivät edes halua ottaa selvää, mikä on Irc-galleria tai Messenger. Nettiyhteisöistä kiinnostutaan vasta, kun media mainitsee koulusurmakeskustelussa Youtuben. Sitten sanotaan, että Youtube pitäisi sulkea. Keskustelu menee oudoksi sellaisten aikuisten kanssa, jotka eivät yhtään tunne verkkomaailmaa.”

Toukosen mukaan lapset taas tarvitsisivat lisää tietoa lähdekritiikistä ja verkkotoiminnan julkisuuden hahmottamisesta.

Medialukutaidon opetusta ei pitäisi sälyttää pelkästään opettajien harteille. Miten oppi saataisiin verkossa eniten husaavien eli aikuisten päähän?

Kiilablogissa tekemämme mediakritiikin tavoitteena on parempi ja avoimempi media. Tähän asti kritiikkimme on ollut pääosin muiden toimien arvostelua. Tärkeää on kuitenkin myös median toimijoiden työn läpinäkyvyys, jota tämä kirjoitus osaltaan avaa valottamalla radiotoimittajan työtä.

Olin viime kesän kesätoimittajana Ylen maakuntaradiossa. Kesän aikana opin pitämään tekniikasta, luovimaan suorissa lähetyksissä ja nyhjäämään uutisia tyhjästä.

Tein kesän aikana pääasiassa radiouutisia, eli seurasin sähköpostia, soittelin lähteille, kirjoitin uutiset, luin ne ja laitoin ne nettiin. Otin jonkin verran myös kuvia nettiä varten.

Radiossa ääni on kaikki. Silmät voivat vilkkua, mutta äänestä ei saisi kuulua, että on purskahtamassa nauruun kesken uutislähetyksen. Puhelimessa pitäisi pystyä ilmaisemaan kohteliaisuus ja kuunteleminen, mihin eivät sanat riitä.

Radio on nopea, ja nopea on oltava radiotoimittajankin. Lehdessä totuin tahtiin yksi tai kaksi aihetta päivässä, ja radiossa niitä saattoi olla päivässä yli kymmenen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin totuin ajattelemaan monta aihetta yhtä aikaa. Ja kun oli jättänyt kolme soittopyyntöä eri ihmisille puhelimen soidessa tiesin, mikä asia olikaan kyseessä.

Heinäkuu on lomakuukautena hiljaista aikaa, ja uutiskynnys alenee välillä huolestuttavan alas. Uutisaiheita piti usein keksimällä keksiä. Onneksi oli vedenpinnan korkeusmittaukset ja lämpötilamittaukset ja marjat, sienet ja pellot.

Kun uutiskynnys madaltuu, vähemmän tärkeät uutiset saavat suhteettoman painoarvon. Lisäksi uutisiin päätyvät mitättömätkin muutokset tai “epäuutiset”, kuten se, että jossakin tilanteessa ei ole tapahtunut muutosta. Joskus sekin voi tietysti olla uutinen, jos halutaan esimerkiksi kertoa, että jollekin epäkohdalle ei vieläkään olla tehty mitään.

Sähköisissä välineissä tekniikka on koko ajan läsnä. On nauhuri, kamera, videokamera, sähköpostiohjelma, äänenmuokkausohjelma, spiikkiohjelma, kirjoitusohjelma, nettiohjelma… Ja kun on tekniikkaa, on myös teknisiä ongelmia. Milloin nauhuri ei nauhoittanut tai ääntä ei pystynyt siirtämään koneelle, milloin juttuja tai kuvia ei saanut nettiin, milloin tekstit eivät siirtyneet studioon lukupohjalle. Useammin kuin kerran kävi niin, että lukiessani uutisia ääni ei toiminutkaan, ja sitten piti parissa sekunnissa päättää, hypätäkö haastatteluosan yli vai lukeako sen litterointi paperista.

En saanut kesän aikana yhtään ainutta palautetta toimituksen ulkopuolelta. En edes mokien jälkeen. Kesäkuussa Ylellä siirryttiin Suomen radioon, jolloin muut paitsi paikallisuutiset tulivat keskipäivällä Pasilasta. Uutiset piti lopettaa tietyllä kellonlyömällä ja siirtää lähetys valtakuntaan. Esitys piti siis “taimata”, eli sen piti olla sekunnilleen oikean pituinen. Joillain ensimmäisistä kerroista olin laskenut väärin ja karsinut liian monia lauseita, jotka eivät poiston jälkeen enää näkyneet studion lukupohjalla. Huomasin sen vasta lukiessani säätä, ja vaikka kuinka yritin venyttää “ma-h-d-o-l-l-i-s-e-s-t-i  u-k-k-o-s-t-a”, lähetyksen loppuun jäi vielä melkein kymmenen sekuntia tyhjää. Ne olivat varmaan elämäni pisimmät kymmenen sekuntia. Radiossa jo kaksikin tyhjää sekuntia väärässä paikassa tuntuvat iäisyydeltä.

Sanotaan, että lehtijutut ovat seuraavan päivän kalankääreitä. Radiojutut eivät ole edes sitä. Ne tulevat ja häipyvät radioaalloille – ja katoavat sitten. Ehkä se on osasyynä palautteen vähäisyyteen. Toimitukseen tuli kyllä palautetta ja kommentteja juontajille. Ehkä radion uutistenlukijat koetaan niin etäisinä, ettei heille koeta voivan antaa palautetta.

Vaikka maakuntaradioiden konsepti on varsin samanlainen ympäri Suomen, on toimitusten toimintatavoissa myös maakuntakohtaisia eroja. Esimerkiksi lounaisrannikolla ei kuulemma oteta yleensä kontaktia kuuntelijoihin. Sen sijaan Itä-Suomessa kuuntelijoita yritetään saada mukaan lähetykseen kommentoimaan, keskustelemaan ja antamaan palautetta.

Monimediaisuus on mahdollisuus ja haaste. On tietysti hienoa, että saman asian saa ulos monesta eri välineestä, ja ihmiset voivat lukea, kuunnella tai katsoa sen. Monimediaisuuden hienous ei vain aina ole päällimmäisenä mielessä, kun pitäisi pystyä ajattelemaan samaan aikaan uutismaisesti ja reportaasimaisesti, sekä radiota ja nettiä ja joskus myös televisiota.

Aina kun mediakentälle tulee uusia välineitä, pelätään vanhojen joutuvan väistymään. Mitä mieltä olet: onko radion aika jo ohi?

Hesari läväytti taloussivuilleen “uutisen”. Artikkelissa nimeltään “Paperilehti ei kuole koskaan”(Helsingin Sanomat 20.9.2009, €)haastatellaan aikakauslehtiguru Samir Husnia, joka on ollut useiden vuosien ajan mukana kehittämässä myös suomalaisia aikakauslehtiä.

Samir Husnin pääteesi on, että lehtien on lakattava jakamasta sisältöä ilmaiseksi nettiin. Ihmettelen vain, kuinka monta kertaa se pitää sanoa, että suomalaiset lehdet sen tajuaisivat.

Paperilehti ei varmastikaan kuole koskaan, tai nyt ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Sanomalehti sen sijaan voi hyvinkin kuolla.

Sanomalehti on perinteisesti eronnut aikakauslehdistä valtaosin yhteiskunnallisen sisältönsä ja ilmestymistiheytensä puolesta. Painettu lehti ei ole enää pitkään aikaan voinut kilpailla nopeudessa sähköisten välineiden kanssa. Se on jo nyt aikakauslehtimäisempi kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Se, mitä lehdiltä halutaan, on taustoitus ja viihdyttäminen. Siis se, mitä aikakauslehdet tekevät.

Husnin mielestä on “aika kysyä myös kovia kysymyksiä”, eli pitääkö lehden ilmestyä joka päivä. Ei varmaankaan tarvitse. Jos lehti ilmestyisi harvemmin, juttujen syventämiseen ja informaation hakemiseen olisi enemmän aikaa.

HS kertoo jutussa, että “Suomessa sanomalehdet eivät ole yhtä suurissa vaikeuksissa kuin Yhdysvalloissa, jossa lehdet saavat valtaosan tuloistaan mainoksista. Suomessa levikit perustuvat suurelta osin pitkäaikaisiin tilauksiin ja kotiinkantoon. Tuoreen Kansallisen Mediatutkimuksen mukaan painettujen lehtien lukeminen kasvaa Suomessa edelleen.”
Ensinnäkin tuolla Kansallisella Mediatutkimuksella voi pyyhkiä takapuolensa. Sen tuloksista ei voi sanoa varmuudella yhtään mitään, minkä Teemu Kammonen kirjoituksessaan jo kertoikin. Ja Suomessa lehdet eivät suinkaan saa tulojaan “suurelta osin” tilauksista, vaan mainostulojen osuus on noin puolet.

Husnin mielestä lehtien ulkoasun uudistaminen ei ole mikään ratkaisu. “Ovatko lukijat pyytäneet uudistuksia? Piittaavatko he edes niistä?”. En tiedä, ovatko pyytäneet, mutta varmasti jokainen lukee mieluummin selkeästi taitettua lehteä kuin sillisalaattia, jossa yhdellä sivulla voi olla seitsemää erikokoista fonttia, kuten monissa suomalaisissa sanomalehdissä. Ulkoasun kehittämisen ei tarvitse tarkoittaa kikkailua.

Kaikki se aika ja tila, joka nyt käytetään sanomalehtien tilan kartoittamiseen ja surkuttelemiseen, voitaisiin käyttää sellaisten tapojen kehittämiseen,  joilla netin sisällöistä voitaisiin periä maksu. On selvää, että lehteä ei tehdä ilman rahaa. Liikeideoita ei ehkä haluta pohtia julkisesti, mutta voitaisiinhan asiaa kysyä vaikka kuluttajilta. Eikä sitten miltään 15-vuotiailta, joiden “tulot” koostuvat pääosin viikkorahoista.

Minkälaisesta sisällöstä sinä olisit valmis maksamaan netissä?

1. Pidä kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina, äläkä suhtaudu muihin seksistisesti ainakaan, jos se voi tulla julki.

2. Sillä ei ole väliä, mitä teet tai ajattelet- vain sillä, mitä sanot. Jos kuitenkin olet rasisti tai sovinisti tai tykkäät lähetellä tuhmia tekstiviestejä, älä sano sitä ääneen. Näithän, mitä Audi-Kiesille tapahtui.

3. Jos jäät kiinni, älä valehtele. Tapaus Ilkka Kanervahan jo osoitti, ettei ole väärin käyttäytyä kuin puberteetti-ikäinen kakara, vaan valehdella, ettei käyttäydy kuin puberteetti-ikäinen kakara.

4. Saivartele. Ei ole tyhmää olla tyhmä, mutta on tyhmää osoittaa se julkisesti. Selitykset voivat olla hataria ja epäloogisia, kunhan ne ovat riittävän yksinkertaisia. Liian monimutkaista totuutta pidetään helposti valheena. Esimerkiksi Alexander Stubbin selitys ”en tiennyt, että mikrofonit oli päällä” meni täydestä, kun lisukkeena oli anteeksipyyntö.

5. Jos kuitenkin jäät kiinni ja satuit valehtelemaan, eroa tehtävästäsi. Töppäilysi unohtuu muutamassa vuodessa tai jopa nopeammin, ja voit taas palata parrasvaloihin. Muussa tapauksessa vaihda alaa.

6. Jos satut omistamaan haavoittumattomuuden sädekehän, voit rikkoa kaikkia edellä mainittuja sääntöjä. Neuvoja sädekehän käyttöön voi kysyä Matti Vanhaselta.

Missä ovat verkkolehtien oikaisut?

Oikeasti, ilmoittakaapa tähän ketjuun alle, jos bongaatte suomalaisten verkkolehtien oikaisuja. Ne taitavat olla melkoisen harvinaista herkkua.

Verkkolehdessä julkaistaan uutisia nopealla tahdilla, ja kun juttuun lipsahtaa virhe, sen voi editoida pois. Samalla katoaa nolo todiste toimituksen mokasta. Mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua, väärä tieto on karannut maailmalle.

Kuinka kauan virheen pitää olla verkossa, ennen kuin verkkolehden on reilua osallistua väärän tiedon tappajaisiin laittamalla oikaisu etusivulle? Kuinka tärkeästä asiasta pitää olla kyse, että oikaisuun on tarvetta? Pitäisikö paperilehden oikaisujen olla myös verkossa, vai oletetaanko verkkolehden lukijoiden plaraavan myös printtiä?
Vaikeita kysymyksiä. Käytännon linja on kuitenkin selkeä, verkossa ei oikaisuja näy.

Näin siis Suomessa. Yhdysvaltojen ja Suomen journalistien eettisissä ohjeissa on kiinnostava ero. Suomessa journalistin ohje numero kaksikymmentä toteaa, että olennainen virhe on viipymättä korjattava. Amerikkalaisen SPJ:n (Society of Professional Journalists) eettisissä ohjeissa sen sijaan neuvotaan: “Myönnä virheet ja korjaa ne viipymättä”. Virheet pitäisi sis myöntääkin, tai ainakaan niitä ei pidä piilotella.

Kuulen jo ärähtelyjä suomalaisten mediatalojen valtaistuimilta: Kaikkihan tekevät virheitä, pitääkö niistä tehdä numeroa! Siinä menee uskottavuus, kun elämöi omilla virheillään!

Tyylikäs oikaisukäytäntö voisi tehdä suomalaisesta verkkolehdestä maansa edelläkävijän. Slate-lehdellä on malli, jonka voi kopioida.

Slate magazinen etusivulla, vasemman marginaalin pohjalla, on aina linkki uusimpiin oikaisuihin. Jokaisen korjatun jutun perässä mainitaan siihen tehty muutos ja sen päiväys. Oikaisut eivät vie luottamusta Slate Magazinen juttuihin. Päivastoin. Läpinäkyvyys luo vastuullisuuden vaikutelman ja vahvistaa luottamusta. Tämä verkkolehti ei piilottele virheitään.

En keksi mitään hyvää syytä verkko-oikaisujen puutteelle, jos ne voi tehdä näin tyylikkäästi.